Sapiens – ihmisapinoiden kuningas

Yuval Noah Harari: Sapiens – ihmisen lyhyt historia. Bazar kustannus. 2016.

”Tämä oli sapiensin menestyksen avain. Mies miestä vastaan käydyssä käsikähmässä neandertalinihminen olisi todennäköisesti peitonnut Homo sapiensin. Satojen ihmisten yhteenotossa neandertalilaisella ei kuitenkaan olisi ollut pienintäkään mahdollisuutta. Neandertalit pystyivät jakamaan tietoa leijonien olinpaikasta, mutta he eivät todennäköisesti kyenneet kertomaan – tai muuntelemaan – tarinoita heimon hengistä. Koska neandertalilaisilla ei ollut kykyä sepittää kuvitteellisia asioita, he eivät pystyneet tekemään tehokasta suurimittaista yhteistyötä eivätkä sopeuttamaan sosiaalista käyttäytymistään nopeasti muuttuvien haasteiden mukaan.”

Yuval Noah Hararin kirja on hyvä esimerkki tieteen popularisoinnista. Se on kiinnostavasti ja ajatuksia herättävästi kirjoitettu, mutta väitteet pyritään perustelemaan tutkimustuloksilla. Harari on historioitsija, mutta hän ammentaa myös evoluutiobiologiasta. Kirja lähtee liikkeelle nykyihmisen historian alkuhämäristä ja pyrkii vastaamaan kysymykseen miksi juuri Homo sapiens menestyi ihmislajeista parhaiten. Hararin mukaan sapiensin ylivoiman taustalla oli kognitiivinen vallankumous. Sapiens kykeni siirtämään suurempia tietomääriä kuin muut ihmislajit. Se myös kykeni tuottamaan tietoa asioista, joita ei todellisuudessa ollut olemassa eli kuvittelemaan tapahtumia ja vetämään juttuja hatusta. Näin syntyi taito tehdä yhteistyötä suurien toisilleen vieraiden ihmisjoukkojen kesken sekä  kyky luoda sosiaalisia raameja toiminnalle.

Toinen merkittävä tapahtuma sapiensin historiassa oli maanviljelyn vallankumous. Tämä mahdollisti yhä suurempien yhteisöjen ruokkimisen. Harari kuitenkin haastaa yleisen luulon historian kehittymisestä aina parempaan suuntaan. Oliko maata viljelemään ryhtynyt ihminen todella onnellisempi kuin metsästäjä-keräilijäesivanhempansa? Hararin mukaan ainakin hän joutui tekemään enemmän töitä elantonsa eteen ja tyytymään yksipuolisempaan ravintoon. Viljelyn pyrkimyksenä oli ehkä helpompi elämä, mutta yritys ei mennyt ihan nappiin. Harari saakin pohtimaan, miten usein tulkitsemme historiaa omasta ajastamme käsin ja näemme sen loogisena kehityskulkuna tähän päivään asti. Vaikka oikeasti kyse on loputtomista sattumista. 

Harari pohtii mielenkiintoisesti myös sitä, mikä on ihmiselle luontaista. Ihmisyhteisöjen kasvaessa niitä ylläpitämään luodut kuvitteelliset järjestykset eivät olleet puolueettomia eivätkä oikeudenmukaisia. Ne jakoivat ihmiset keinotekoisiin ryhmiin, joilla oli arvojärjestys - ja on edelleen. Tämän tyyppiset arvojärjestykset ovat voineet säilyä vuosisatoja tai –tuhansia ja ajanmittaan ne vain voimistuvat. Niistä tulee silmissämme ”luonnollisia”. Harari kyseenalaistaa nämä ”luonnolliset” järjestykset toteamalla, että biologian näkökulmasta kaikki mikä on mahdollista, on myös luonnollista. Aidosti epäluonnollista on vain luonnonlakien rikkominen, esimerkiksi valoa nopeammin juokseva ihminen. Luonnottomuuteen vedoten vastustetaan milloin mitäkin, mutta useinkaan sillä ei tarkoiteta luonnonlakien rikkomista vaan jotain ihan muuta, esimerkiksi uskonnollisten sääntöjen vastaista toimintaa. Silloin on kyse kuitenkin ihmisten luomista käsitteistä ja kategorioista. 

Jos ei voi jäädä, on lähdettävä

Lotta Nuotio: Yksi miljoonista. Modin pako Syyriasta. Otava 2016.

"Kun bussi lähti liikkeelle, Modi katseli ikkunasta oranssien verhojen lomitse kaupunkia, joka oli ollut hänen kotinsa yli kymmenen vuoden ajan. Olo oli epätodellinen. Miten asiat olivat menneet näin pieleen? Miten mukava ja työntäyteinen elämä, joka hänellä piti olla edessään, oli nyt tuhoutunut ja miten hänellä ei ollut aavistustakaan tulevasta? Edes siitä, pääsisikö hän seuraavaa tarkastuspistettä pidemmälle. "

Syyrian sodan syttyessä Modi on kolmekymppinen lääkäri, joka työskentelee sairaalassa kirurgiharjoittelijana. Työssään Modi joutuu seuraamaan konfliktin vaikutuksia läheltä ja oppositiosympatioidensa vuoksi hän joutuu vaikeuksiin Assadin hallinnon kanssa. Modi pidätetään ja häntä kidutetaan. Vapauduttuaan hän ei näe muuta vaihtoehtoa kuin paeta Syyriasta.

Syyrian konflikti on jatkunut jo vuosia. Miljoonat ihmiset ovat paenneet taisteluita ja miljoonat kärsivät yhä jatkuvan sodan jaloissa. Muu maailma on epäonnistunut sekä osapuolten painostamisessa rauhaan että pakolaistilanteen hoitamisessa. Tästä syystä myös Modi joutuu turvautumaan ihmissalakuljettajien palveluihin ja tekemään hengenvaarallisen merimatkan Turkista Kreikkaan. Kirjan mukaan syyrialaispakolaisten tilanne Turkissa on hankala, koska minkäänlaista virallista statusta on vaikea saada. Tämä tarkoittaa, että töitä voi tehdä vain pimeästi, lapset eivät pääse kouluun ja avun saaminen on järjestöjen harteilla. EU pesee kätensä pyrkimällä vain varmistamaan, että mahdollisimman vähän pakolaisia pääsee sen alueelle. Tämä on mahdollistanut ihmissalakuljettajille rahakkaan bisneksen, jota kuvataan kirjassa ansiokkaasti.

Modi on pakolaisten joukossa siitä onnellisessa asemassa, että hänen perheellään on rahaa. Tämä mahdollistaa yöpymiset vuokra-asunnoissa ja tasokkaampien salakuljettajien käyttämisen. Myös syyrialaispakolaisten joukossa hyväosaisilla on paremmat mahdollisuudet vaikuttaa omaan tilanteeseensa. Siitä huolimatta matka ei ole helppo tai vaaraton. Modi on varmaankin niitä, joita jotkut kutsuvat halveksuvasti ”iphonemiehiksi”. Tällainen nimittely kertoo lähinnä ymmärtämättömyydestä niitä monia syitä kohtaan, miksi ihmiset joutuvat jättämään maansa ja kotinsa. Älypuhelin ei suojele kidutukselta, eivätkä merkkivaatteet luodeilta.

 Nimensä mukaan kirja kertoo yhden Syyriasta paenneen ihmisen tarinan. Miljoonien ihmisten joukossa on miljoonia erilaisia tarinoita, joita harvoin kuullaan. Kun uutiset puhuvat massoista, tulvista ja määristä, voi unohtua että kyse on oikeista ihmisistä - heidän elämästään ja kuolemastaan. Kirjan vahvuus onkin juuri tässä yhden ihmisen kokemusten esiin nostamisessa. Tapahtumia taustoitetaan jonkin verran, mutta keskiössä pysyy koko ajan Modi. Kirja herättää myös monia kysymyksiä Syyrian konfliktin taustoista ja pitkittymisen syistä, mutta näihin vastaukset on etsittävä muualta. Modin tarinalla on onnellinen loppu, samaa ei voi sanoa kaikista miljoonista syyrialaisista.

Kuka meistä on normaali?

Francesca Martinez: What the **** is normal?! Penguin Random House. 2014.

"Even worse was the dawning realization that people seemed to form their opinion of me on the one aspect of me that didn’t work properly – my body. Like judging a present on its crummy wrapping paper!"

Brittiläinen koomikko Francesca Martinez kirjoittaa siitä, millaista on kasvaa aikuiseksi, kun ihmiset ympärilläsi määrittelevät sinut ensisijaisesti vammasi kautta. Hän kirjoittaa myös siitä, millaista on hyväksyä itsensä sellaisena kuin on.

Lapsena Martinezin onni ovat rakastavat vanhemmat ja isovanhemmat, jotka eivät tee CP-vammasta numeroa. Todellisuuteen hän törmää koulussa ja terveydenhuollossa. Hyväntahtoinen opettaja yrittää olla avuksi, mutta onnistuu nostamaan tytön luokan silmätikuksi. Liikunnanmaikka väittää vamman olevan lähinnä teini-ikäisen Francescan asenteessa. Martinez pääsee kuitenkin toteuttamaan unelmaansa näyttelijänä BBC:n nuortensarjassa. Silti epävarmuus omasta vartalosta on ajoittain sietämätön. Lopulta ymmärrys siitä, että kaikki ihmiset ovat enemmän tai vähemmän epävarmoja ulkonäöstään, saa Martinezin päättämään, että helpointa on hyväksyä itsensä ja löytää omat vahvuutensa.

Martinezin kirjoitustyyli on ihan hauska ja erityisesti lapsuus- ja nuoruusvuosien kuvaus on kivaa luettavaa. Lopussa hän pohtii normaaliuden määrittelyä ja ihmettelee, miksi niin monet ovat tyytymättömiä itseensä. Ajoittain Martinez tosin sortuu paasaavaan tyyliin, eikä hänen yhteiskuntakritiikkinsä ole kovin syvällistä. En ollut ennen kirjaan tarttumista kuullutkaan koomikko Francesca Martinezista. Kirjan luettuani kaivoin netistä videoita hänen keikoistaan ja hänen huumorinsa vaikuttaa pohjaavan kirjassa käsiteltyihin teemoihin. Osa vitseistä oli päätynyt kirjaan lähes sellaisenaan. Martinez on siis ilmeisesti onnistunut kääntämään omat kokemuksensa CP-vammaisena naisena toimeentuloksi itselleen. Ja hyvä niin, koska tietystä kehonormista poikkeavia ihmisiä ei pyöri julkisuudessa vielä riesaksi asti.

Uupuneet uskovaiset

Aila Ruoho & Vuokko Ilola: Usko, toivo ja rakkaus. Vanhoillislestadiolaista perhe-elämää. Atena. 2014.

"Jyrkimmin ehkäisemättömyyspolitiikkaa ulospäin puhuvat miehet, puhujat ja johtokunnan miehet. Naiset toteuttavat elämällään tätä politiikkaa. Olen kuullut joskus kommentointia [puhuessani ehkäisemättömyyden aiheuttamista vaikeuksista naiselle], että voi se miehellekin olla vaikeaa kun tulee lapsia. Joo, toki voi. Mutta kärjistetysti voisi sanoa, että miehelle siinä on vaikeinta pystyä työpaikalla tunnustamaan, että perhe taas kasvoi. Ei miehen keho siitä muutu, ei mies kasvata kohdussaan uutta elämää, ei mies anna kehoaan raskaudelle alttiiksi, ei mies synnytä, ei mies imetä, ei mies koe hormonaalisia muutoksia, ei suonikohjuja, kohdunlaskeumia, löystyneitä alapään lihaksia, eikä venynyttä emätintä, ei miehellä roiku tissit imetyksen jälkeen, eikä vatsa ole täynnä raskausarpia, ei se vain miehelle ole sama asia, ja naisena minun on helpompi puhua naisen asemasta. Totta kai. Maini. "

Naisen asema vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä ei ole helppo. Jo lapsena tytöt saattavat kantaa suurta vastuuta ison perheen ”pikkuäitinä”. Ilman avioliittoa oman seksuaalisuuden toteuttaminen on lähes mahdotonta ja niinpä nuoret lestadiolaisnaiset käyvät kovaa kilpaa liikkeen harvoista nuorista miehistä. Kisan häviäjille tarjoillaan ”vanhanpiian” paikka perhekeskeisen yhteisön marginaalista. Jos taas käy säkä, edessä on parin - kolmenkymmenen vuoden rupeama raskauksia, synnytyksiä, imetystä ja huushollausta. Samalla on muistettava pitää huoli aviomiehen tarpeista, huvitti tai ei. Kun kroppa ei enää puske vauvoja, omat lapset ovat jo asialla ja lestadiolaisnaisella on muistettavana jopa sadan lapsenlapsen synttärit ja nimpparit. Tästä kaikesta on toki luvattu palkinto: taivaspaikka.

Myönnän kärjistäväni, mutta vähän tämän tyyppinen kuva vanhoillislestadiolaisen naisen elämästä piirtyy Aila Ruohon ja Vuokko Ilolan Tieto-Finlandia ehdokkaanakin olleesta kirjasta Usko, toivo ja raskaus. Todellisuus ei tietenkään ole näin mustavalkoinen, mutta kirjoittajat käsittelevät vanhoillislestadiolaisuutta ja erityisesti sen ehkäisemättömyysoppia hyvin kriittisellä kädellä. Ja syytä onkin, koska ehkäisemättömyys konkretisoituu erityisesti vanhoillislestadiolaisen liikkeen naisten elämässä ja ruumiissa. Samaan aikaan naisilla ei ole asiaa liikkeen johtopaikoille, joista käsin seurakunnan keskeisiä opinkappaleita jaetaan.

Kirjaa varten on haastateltu sähköpostitse 30 henkilöä – naisia ja miehiä -, jotka elävät tai ovat eläneet vanhoillislestadiolaisen liikkeen piirissä. Lainaukset näistä haastatteluista ovat ehdottomasti kirjan mielenkiintoisinta antia. Osa kirjoittajien johtopäätöksistä tuntuu melko pitkälle viedyiltä näin pienimuotoisen aineiston pohjalta, tosin kirjan ei missään vaiheessa väitetä olevan tieteelliset kriteerit täyttävä tutkimus, joten kärjistykset sallittakoon. Osa päätelmistä kumpuaa varmasti myös kirjoittajien syvemmästä liikkeen tuntemuksesta. Vuokko Ilola on entinen vanhoillislestadiolainen ja Aila Ruoho on hengelliseen väkivaltaan perehtynyt teologian maisteri. Kirjassa kuvataan vanhoillislestadiolaisuuden seksuaali- ja ehkäisemättömyys opin vaikutuksia lapsiin, nuoriin, naimattomiin, äiteihin, isiin ja parisuhteisiin. Haastateltavaksi lienee valikoitunut tietyllä tapaa kriittisesti oppeihin suhtautuvia, joten kirjaa ei voi pitää kuvauksena kaikkien vanhoillislestadiolaisten kokemuksista. Haastateltujen kokemukset ovat kuitenkin todellisia ja kertovat hyvin karullakin tavalla ehdottoman ehkäisykiellon ja seksuaalisuuskielteisten opetusten seurauksista. Liikkeen ulkopuolinen lukija joutuu usein pudistelemaan päätään epäuskosta.

Kirjan mukaan nuoremmat vanhoillislestadiolaiset suhtautuvat ehkäisyyn jo hieman sallivammin kuin vanhemmat sukupolvet. Vanhoillislestadiolaisuuden kaltaisissa liikkeissä aito muutos tuleekin sisältäpäin ja siinä muutoksessa lestadiolaisnaisten pitäisi päästä itse määrittelemään itseensä kohdistuvia opetuksia. Ei voi olla niin, että vain miehet päättävät, mutta naiset käytännössä kantavat taakan. Ei enää tämän päivän Suomessa. Kirjoittajien mukaan lestadiolaisuudessa ei kannusteta omaan kriittiseen ajatteluun vaan enemmän nöyrään kuuliaisuuteen. Kirjan arvo voikin olla ennen kaikkea vertaistuen antajana ja omien ajatusten peilaajana niille vanhoillislestadiolaisille, jotka kipuilevat liikkeen opin kanssa. Ruoho ja Ilola haluavat luoda kirjassa myös toivoa muutoksesta ja avoimen keskustelun mahdollisuudesta vanhoillislestadiolaisen opin kipupisteistä.

Pidä kädestä

Nikkanen Hanna & Järvi Antti: Karanteeni. Kuinka aids saapui Suomeen. Siltala. 2014.

"Joskus ihmisen koskettaminen voi olla suuri teko. Esikerkiksi silloin kun ihminen on saanut kuulla sairastavansa parantumatonta tautia ja uskoo elävänsä loppuelämänsä yksin, kosketus voi palauttaa maan pinnalle. Tai kun pelkää kuolevansa yksin kalseassa sairaalahuoneessa, joku tulee sisään ja pitää kädestä kiinni. "

Hiv ei ole enää pitkään aikaan ollut kuolemantuomio. Siitä huolimatta Hiv-positiiviset kantavat edelleen voimakasta sosiaalista stigmaa. Tartunnasta ei kerrota kuin lähimmille ihmisille, jos heillekään. Hanna Nikkasen ja Antti Järven kirja on aluksi kuin jännitysromaani. Siinä taistellaan ylivoimaista vihollista ja aikaa vastaan. Tehdään mitä voidaan. Toisaalta se on myös sankaritarina niistä, jotka eivät lamaantuneet, vaan toimivat. Tutkivat, hoitivat, lohduttivat, tukivat, valistivat. Kirjaan on haastateltu lääkäreitä ja aktivisteja, mutta myös hiv-positiivisia. Kaikkein koskettavimpia ovat tarinat sairastuneista, niistä joiden elämä loppui liian lyhyeen ja niistä, joille lääkitys toikin lisää elinvuosia ja hyvää elämänlaatua alkushokin jälkeen.

Hiv-epidemian alkuvuosina sairaus näyttäytyi erityisesti homomiesten tautina. Tämä sysäsi jo valmiiksi marginaalissa olleet sairastuneet vielä syvemmälle marginaaliin. Sairaudesta kertominen olisi pakottanut myös ulos kaapista. Moni sairasti ja kuoli yksinäisyydessä. Sukupuolitauteihin liittyy aina häpeää ja leimaantumisen pelkoa. Niihin liitetään seksihurjasteluja ja vastuuttomuutta. Hiv-tartunnan riski on kohonnut myös ruiskuhuumeiden käyttäjillä, eivätkä hekään kovin suurta ymmärrystä yhteiskunnassa nauti. Taudin tartuntatapaan liittyvä häpeä saa ihmiset vaikenemaan, mutta myös pelko syrjinnästä ja ihmisten ymmärtämättömyydestä. Vaikka nykylääkityksellä virus saadaan ”uinumaan” vaarattomaan tilaan, ihmisten mielissä hiv on yhä edelleen kammotus.

Kaikki yhdestä bändistä

Ari Väntänen: Apulanta. Kaikki yhdestä pahasta. Like kustannus Oy.2014.

Mulle yksi kesän 1996 soundtrackeistä on Apulannan Ehjä. Niihin biiseihin liittyvät kesä, kaverit, ripari ja pesäpallo. Se musa puhutteli murrosikäisen sielunmaisemaa ja auttoi purkamaan aggressioita. Myös seuraavana vuonna ilmestynyt Kolme soi mankassani tiuhaan. Sen jälkeen tuli muita bändejä, eikä Apulanta koskettanut enää samalla tavalla. Kuuntelin myöhempiäkin levyjä ja diggailin, mutta liekki ei roihahtanut enää samalla tavalla. 2000-luvulla olen seurannut bändin tekemisiä enää sivusilmällä ja kuunnellut korkeintaan radiosoittoa saaneita biisejä.

Vaikka en varsinainen Apulanta-fani olekaan, olen tykännyt bändin asenteesta. Siksi halusin lukea Apulannan jokin aika sitten ilmestyneen historiikin Apulanta – Kaikki yhdestä pahasta. Yllätyin positiivisesti. Kirjan tarina on vetävä kuvaus bändin varhaisista vaiheista, noususta maineeseen, sisäisistä jännitteistä ja suhteesta menestykseen. Äänessä ovat Apulannassa soittaneiden lisäksi myös bändiä muuten tuntevat henkilöt. Näkökulma ei rajoitu vain yhteen, vaan monia tapahtumia kuvataan useamman kertojan näkökulmasta. Totuuksia ei aina ole yhtä vaan monia. Tämä tekee kirjan mielenkiintoiseksi myös lukijalle, jolle Apulanta ei ole suuren fanituksen kohde.

Kirjan parasta antia ovat nuoruusvuosien kuvaukset Heinolasta. Ymmärrän ehkä nyt, miksi pikkukaupungin kasvattien musiikki puhutteli mua, yhtä ahtaissa ympyröissä teini-ikäänsä viettänyttä. Varhaisten vaiheiden esittelyn jälkeen kirjan luvut kietoutuvat Apulannan yhdentoista studioalbumin ympärille. Koska tunnen Apulannan 1990-luvun jälkeistä tuotantoa vain päällisin puolin, enkä ehtinyt lukiessa kaivaa kaikkia biisejä Spotifystä, jää tekstin ymmärrys välillä pinnalliseksi. Kuvaukset musiikin synnystä, studiotyöskentelystä ja keikkailusta ovat kuitenkin pääosin viihdyttäviä, tosin välillä musiikinteon kiertokultu toistaa hieman itseään. Kaiken kaikkiaan kirjan päähenkilöistä Tonista, Sipestä ja Tuukasta rakentuu inhimillinen kuva. Menestyksestä huolimatta he kokevat epävarmuutta ja ulkopuolisuutta. Ehkä juuri tästä syystä lukijan sympatiat ovat bändin puolella. Tuukan tilalle Apulannan basistiksi vuonna 2005 tullut Sami jää muihin verrattuna etäisemmäksi hahmoksi. Selväksi tuleekin, että Apulannan ydin ovat alusta asti olleet Toni ja Sipe. Loppua kohden bändin varaukseton hehkutus tuntuu lisääntyvän ja alkaa hieman jo ärsyttää. Tuntuu, että kirjailija halusi saada kirjalle ”vaikeuksien kautta voittoon” –tyyppisen onnellisen lopun.