Sapiens – ihmisapinoiden kuningas

Yuval Noah Harari: Sapiens – ihmisen lyhyt historia. Bazar kustannus. 2016.

”Tämä oli sapiensin menestyksen avain. Mies miestä vastaan käydyssä käsikähmässä neandertalinihminen olisi todennäköisesti peitonnut Homo sapiensin. Satojen ihmisten yhteenotossa neandertalilaisella ei kuitenkaan olisi ollut pienintäkään mahdollisuutta. Neandertalit pystyivät jakamaan tietoa leijonien olinpaikasta, mutta he eivät todennäköisesti kyenneet kertomaan – tai muuntelemaan – tarinoita heimon hengistä. Koska neandertalilaisilla ei ollut kykyä sepittää kuvitteellisia asioita, he eivät pystyneet tekemään tehokasta suurimittaista yhteistyötä eivätkä sopeuttamaan sosiaalista käyttäytymistään nopeasti muuttuvien haasteiden mukaan.”

Yuval Noah Hararin kirja on hyvä esimerkki tieteen popularisoinnista. Se on kiinnostavasti ja ajatuksia herättävästi kirjoitettu, mutta väitteet pyritään perustelemaan tutkimustuloksilla. Harari on historioitsija, mutta hän ammentaa myös evoluutiobiologiasta. Kirja lähtee liikkeelle nykyihmisen historian alkuhämäristä ja pyrkii vastaamaan kysymykseen miksi juuri Homo sapiens menestyi ihmislajeista parhaiten. Hararin mukaan sapiensin ylivoiman taustalla oli kognitiivinen vallankumous. Sapiens kykeni siirtämään suurempia tietomääriä kuin muut ihmislajit. Se myös kykeni tuottamaan tietoa asioista, joita ei todellisuudessa ollut olemassa eli kuvittelemaan tapahtumia ja vetämään juttuja hatusta. Näin syntyi taito tehdä yhteistyötä suurien toisilleen vieraiden ihmisjoukkojen kesken sekä  kyky luoda sosiaalisia raameja toiminnalle.

Toinen merkittävä tapahtuma sapiensin historiassa oli maanviljelyn vallankumous. Tämä mahdollisti yhä suurempien yhteisöjen ruokkimisen. Harari kuitenkin haastaa yleisen luulon historian kehittymisestä aina parempaan suuntaan. Oliko maata viljelemään ryhtynyt ihminen todella onnellisempi kuin metsästäjä-keräilijäesivanhempansa? Hararin mukaan ainakin hän joutui tekemään enemmän töitä elantonsa eteen ja tyytymään yksipuolisempaan ravintoon. Viljelyn pyrkimyksenä oli ehkä helpompi elämä, mutta yritys ei mennyt ihan nappiin. Harari saakin pohtimaan, miten usein tulkitsemme historiaa omasta ajastamme käsin ja näemme sen loogisena kehityskulkuna tähän päivään asti. Vaikka oikeasti kyse on loputtomista sattumista. 

Harari pohtii mielenkiintoisesti myös sitä, mikä on ihmiselle luontaista. Ihmisyhteisöjen kasvaessa niitä ylläpitämään luodut kuvitteelliset järjestykset eivät olleet puolueettomia eivätkä oikeudenmukaisia. Ne jakoivat ihmiset keinotekoisiin ryhmiin, joilla oli arvojärjestys - ja on edelleen. Tämän tyyppiset arvojärjestykset ovat voineet säilyä vuosisatoja tai –tuhansia ja ajanmittaan ne vain voimistuvat. Niistä tulee silmissämme ”luonnollisia”. Harari kyseenalaistaa nämä ”luonnolliset” järjestykset toteamalla, että biologian näkökulmasta kaikki mikä on mahdollista, on myös luonnollista. Aidosti epäluonnollista on vain luonnonlakien rikkominen, esimerkiksi valoa nopeammin juokseva ihminen. Luonnottomuuteen vedoten vastustetaan milloin mitäkin, mutta useinkaan sillä ei tarkoiteta luonnonlakien rikkomista vaan jotain ihan muuta, esimerkiksi uskonnollisten sääntöjen vastaista toimintaa. Silloin on kyse kuitenkin ihmisten luomista käsitteistä ja kategorioista.