"Joskus ihmisen
koskettaminen voi olla suuri teko. Esikerkiksi silloin kun ihminen on saanut
kuulla sairastavansa parantumatonta tautia ja uskoo elävänsä loppuelämänsä
yksin, kosketus voi palauttaa maan pinnalle. Tai kun pelkää kuolevansa yksin
kalseassa sairaalahuoneessa, joku tulee sisään ja pitää kädestä kiinni. "
Hiv ei ole enää pitkään
aikaan ollut kuolemantuomio. Siitä huolimatta Hiv-positiiviset kantavat
edelleen voimakasta sosiaalista stigmaa. Tartunnasta ei kerrota kuin lähimmille
ihmisille, jos heillekään. Hanna Nikkasen ja Antti Järven kirja on aluksi kuin
jännitysromaani. Siinä taistellaan ylivoimaista vihollista ja aikaa vastaan.
Tehdään mitä voidaan. Toisaalta se on myös sankaritarina niistä, jotka eivät
lamaantuneet, vaan toimivat. Tutkivat, hoitivat, lohduttivat, tukivat,
valistivat. Kirjaan on haastateltu lääkäreitä ja aktivisteja, mutta myös
hiv-positiivisia. Kaikkein koskettavimpia ovat tarinat sairastuneista, niistä
joiden elämä loppui liian lyhyeen ja niistä, joille lääkitys toikin lisää elinvuosia
ja hyvää elämänlaatua alkushokin jälkeen.
Hiv-epidemian alkuvuosina
sairaus näyttäytyi erityisesti homomiesten tautina. Tämä sysäsi jo valmiiksi
marginaalissa olleet sairastuneet vielä syvemmälle marginaaliin. Sairaudesta
kertominen olisi pakottanut myös ulos kaapista. Moni sairasti ja kuoli
yksinäisyydessä. Sukupuolitauteihin liittyy aina häpeää ja leimaantumisen
pelkoa. Niihin liitetään seksihurjasteluja ja vastuuttomuutta. Hiv-tartunnan
riski on kohonnut myös ruiskuhuumeiden käyttäjillä, eivätkä hekään kovin suurta
ymmärrystä yhteiskunnassa nauti. Taudin tartuntatapaan liittyvä häpeä saa
ihmiset vaikenemaan, mutta myös pelko syrjinnästä ja ihmisten
ymmärtämättömyydestä. Vaikka nykylääkityksellä virus saadaan ”uinumaan”
vaarattomaan tilaan, ihmisten mielissä hiv on yhä edelleen kammotus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti