Uupuneet uskovaiset

Aila Ruoho & Vuokko Ilola: Usko, toivo ja rakkaus. Vanhoillislestadiolaista perhe-elämää. Atena. 2014.

"Jyrkimmin ehkäisemättömyyspolitiikkaa ulospäin puhuvat miehet, puhujat ja johtokunnan miehet. Naiset toteuttavat elämällään tätä politiikkaa. Olen kuullut joskus kommentointia [puhuessani ehkäisemättömyyden aiheuttamista vaikeuksista naiselle], että voi se miehellekin olla vaikeaa kun tulee lapsia. Joo, toki voi. Mutta kärjistetysti voisi sanoa, että miehelle siinä on vaikeinta pystyä työpaikalla tunnustamaan, että perhe taas kasvoi. Ei miehen keho siitä muutu, ei mies kasvata kohdussaan uutta elämää, ei mies anna kehoaan raskaudelle alttiiksi, ei mies synnytä, ei mies imetä, ei mies koe hormonaalisia muutoksia, ei suonikohjuja, kohdunlaskeumia, löystyneitä alapään lihaksia, eikä venynyttä emätintä, ei miehellä roiku tissit imetyksen jälkeen, eikä vatsa ole täynnä raskausarpia, ei se vain miehelle ole sama asia, ja naisena minun on helpompi puhua naisen asemasta. Totta kai. Maini. "

Naisen asema vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä ei ole helppo. Jo lapsena tytöt saattavat kantaa suurta vastuuta ison perheen ”pikkuäitinä”. Ilman avioliittoa oman seksuaalisuuden toteuttaminen on lähes mahdotonta ja niinpä nuoret lestadiolaisnaiset käyvät kovaa kilpaa liikkeen harvoista nuorista miehistä. Kisan häviäjille tarjoillaan ”vanhanpiian” paikka perhekeskeisen yhteisön marginaalista. Jos taas käy säkä, edessä on parin - kolmenkymmenen vuoden rupeama raskauksia, synnytyksiä, imetystä ja huushollausta. Samalla on muistettava pitää huoli aviomiehen tarpeista, huvitti tai ei. Kun kroppa ei enää puske vauvoja, omat lapset ovat jo asialla ja lestadiolaisnaisella on muistettavana jopa sadan lapsenlapsen synttärit ja nimpparit. Tästä kaikesta on toki luvattu palkinto: taivaspaikka.

Myönnän kärjistäväni, mutta vähän tämän tyyppinen kuva vanhoillislestadiolaisen naisen elämästä piirtyy Aila Ruohon ja Vuokko Ilolan Tieto-Finlandia ehdokkaanakin olleesta kirjasta Usko, toivo ja raskaus. Todellisuus ei tietenkään ole näin mustavalkoinen, mutta kirjoittajat käsittelevät vanhoillislestadiolaisuutta ja erityisesti sen ehkäisemättömyysoppia hyvin kriittisellä kädellä. Ja syytä onkin, koska ehkäisemättömyys konkretisoituu erityisesti vanhoillislestadiolaisen liikkeen naisten elämässä ja ruumiissa. Samaan aikaan naisilla ei ole asiaa liikkeen johtopaikoille, joista käsin seurakunnan keskeisiä opinkappaleita jaetaan.

Kirjaa varten on haastateltu sähköpostitse 30 henkilöä – naisia ja miehiä -, jotka elävät tai ovat eläneet vanhoillislestadiolaisen liikkeen piirissä. Lainaukset näistä haastatteluista ovat ehdottomasti kirjan mielenkiintoisinta antia. Osa kirjoittajien johtopäätöksistä tuntuu melko pitkälle viedyiltä näin pienimuotoisen aineiston pohjalta, tosin kirjan ei missään vaiheessa väitetä olevan tieteelliset kriteerit täyttävä tutkimus, joten kärjistykset sallittakoon. Osa päätelmistä kumpuaa varmasti myös kirjoittajien syvemmästä liikkeen tuntemuksesta. Vuokko Ilola on entinen vanhoillislestadiolainen ja Aila Ruoho on hengelliseen väkivaltaan perehtynyt teologian maisteri. Kirjassa kuvataan vanhoillislestadiolaisuuden seksuaali- ja ehkäisemättömyys opin vaikutuksia lapsiin, nuoriin, naimattomiin, äiteihin, isiin ja parisuhteisiin. Haastateltavaksi lienee valikoitunut tietyllä tapaa kriittisesti oppeihin suhtautuvia, joten kirjaa ei voi pitää kuvauksena kaikkien vanhoillislestadiolaisten kokemuksista. Haastateltujen kokemukset ovat kuitenkin todellisia ja kertovat hyvin karullakin tavalla ehdottoman ehkäisykiellon ja seksuaalisuuskielteisten opetusten seurauksista. Liikkeen ulkopuolinen lukija joutuu usein pudistelemaan päätään epäuskosta.

Kirjan mukaan nuoremmat vanhoillislestadiolaiset suhtautuvat ehkäisyyn jo hieman sallivammin kuin vanhemmat sukupolvet. Vanhoillislestadiolaisuuden kaltaisissa liikkeissä aito muutos tuleekin sisältäpäin ja siinä muutoksessa lestadiolaisnaisten pitäisi päästä itse määrittelemään itseensä kohdistuvia opetuksia. Ei voi olla niin, että vain miehet päättävät, mutta naiset käytännössä kantavat taakan. Ei enää tämän päivän Suomessa. Kirjoittajien mukaan lestadiolaisuudessa ei kannusteta omaan kriittiseen ajatteluun vaan enemmän nöyrään kuuliaisuuteen. Kirjan arvo voikin olla ennen kaikkea vertaistuen antajana ja omien ajatusten peilaajana niille vanhoillislestadiolaisille, jotka kipuilevat liikkeen opin kanssa. Ruoho ja Ilola haluavat luoda kirjassa myös toivoa muutoksesta ja avoimen keskustelun mahdollisuudesta vanhoillislestadiolaisen opin kipupisteistä.